Moi.
Tiedättekö ne blogit missä hehkutetaan ihanaa lapsiperhe-elämää? No varmasti tiedätte. Minäkin tiedän. Ja minusta lapsiperhe-elämä on ihanaa. Mutta. Mutta... on tämä raskasta. Niin kovin raskasta.
Minä kirjoitan tätä erittäin väsyneillä silmillä. Olen nukkunut viimeyönä noin tunnin verran. Ja ei, en putkeen.
Äiti ihmiset varmasti tietää sen tunteen, kun kuvittelette, että nyt menee kaikki ihan reisille. Alkuun meni hyvin - ehkä vähän liiankin hyvin. Molemmat lapset nukkuivat hyvin, söivät hyvin, voivat hyvin. Ja sitten BUM!
Meidän neiti päätti valvottaa viimeyönä ensin Jonnea. Minä olin 3.30 mennessä nukkunut noin 30min. Koska J kuorsaa ja mulla nyt muutenkin on nukahtamisvaikeuksia. Puoli neljältä Jonne siis kysyi onko ok jos hän ottaa Addun siihen meidän väliin nukkumaan kun ei yksinkertaisesti enää jaksanut ravata nukuttamassa neitiä kun ei se vaan nuku. Kyllä se mulle passas, koska olin itsekin niin väsynyt ja tiesin etten jaksaisi itse nousta ylös. Enpä tullut ajatelleeksi sitä, että en osaa nukkua neidin vieressä. Kyllä mä sen tiesin, mutten siis ajatellut loppuun asti.
Klo 3.30 jälkeen nukuin ehkä 20-30min pienissä pätkissä, koska pelkäsin että käännyn neidin päälle, tai Jonne kääntyy ja litistää tytön alleen. Tai jos vahingossa huitasen Addua kädelläni kun vaihdan asentoa. Tai jos. Tai jos. Tai jos.
Klo 6.44 Addu heräsi ja huusi isin perään. Sain tuuditeltua uneen takaisin.
Klo 07.02 Damsku tuli pyytämään lupaa piirettyjen katsomiseen. Sai luvan. Addun heräsi. Olin tyytyväinen. Todella.
Me jätimme viimeviikolla tuttipullon kokonaan pois. Nyt tarvitaan tutin apua yöunille mennessä. Neiti kuitenkin nukahtaa n.20min kuluessa. Alkuun vaikutti hyvältä. Ei enää.
Tänään lähti pinnasänky. Herrileeri mitähän tästäkin tulee.
Damian taas. Aamulla kaikki on aina ihan vinksinvonksin. Ulkovaatteiden pukeminen saattaa kestää jopa 20min. Kiukuttelua eskarille asti. Äidin hermoja koetellaan.
Välillä on se fiilis, että nyt laitan korvatulpat korviin ja mökötän vaatekaapissa yksin ovi kiinni. Tunnin. Kaksi. Mutta.... mutta!
Kun mä silti niitä kahta vaan rakastan. Rakastan niin kovasti, että halkean. Niin paljon, että pusu poskelle parantaa pahan olon. Iso halaus saa mut poteemaan huonoa omaatuntoa siitä, että mä just huusin suoraa huutoa, kun taas sotkettiin jogurtilla keittiön pöytä, lattia ja tuoli.
Mä en vaihtaisi päivääkään. Mutta kyllä minäkin saan olla väsynyt.
Olen puhunut.
Ugh.
MARIKAE
