Tämänkin blogin päivityksestä on HETKI aikaa. Nyt kuitenkin ajattelin avautua. Tai no. Sanoa asioita. Tai ehkä vaan haluan helpottaa omaa oloani. Jos sanon ja kirjoitan viimein ne asiat jotka ovat tässä painaneet mieltäni. Asiat.... asia.
Miksi, miksi teit niin?
Väsyitkö elämän vaatimuksiin?
Mikset kertonut peloistasi, joita kannoit sielussasi?
Nyt kaikki on niin tyhjää.
Sanatonta ikävää.
En vielä edes oikein ymmärrä tätä kylmää pimeää.
- Johanna Kurkela - Kulta pieni
Mitä mä nyt sanoisin, ja miten mä tän aloittaisin?
Mä muistan sen kun tavattiin ensimmäisen kerran. Siitä on vuosia vuosia, ja jos löytäisin/tietäisin missä mun vanha päiväkirjani on, voisin tarkistaa vuoden sieltä. Mä olin viettämässä kesälomaani ystäväni luona, heidän mökillään ja nää mun hullut teinivuodet sisäls aika paljon juhlimista. Toinen ystäväni halusi kutsua teidät paikalle, ja tehän tulitte siis veljesi kanssa sinne.
Mun ensivaikutelmani susta oli se, että olit kovin hiljainen. Ja se on edelleen mun mielipiteeni susta. Toki vuosien varrella susta rupes saamaan enemmän ja enemmän irti. Muistan kuinka puhuttiin puhelimessa vaikka kuinka usein, sulla oli ihanan rauhoittava tapa puhua. Mä haluaisin tässä nyt kertoa kaiken ja sanoa kaiken ja ja ja. Mut mä en kuitenkaan halua. On tiettyjä muistoja jotka haluan jakaa. Mut mä en vielä käsitä sitäkään, ettet sä tätä lue. Mä oon aika varma et sä sanoisit mua nyt "tyhymäksi", mut en mä oo.
Mä en tiennyt, et mä voisin ikävöidä ketään näin paljon. Toki mä ikävöin mun isovanhempia, mutta tilanne niiden kahden kohdalla on ollut täysin erilainen kun sun.
Rakas kuule, kun sä tietäisit kuinka paljon mä susta oikeesti välitin. Mä oon tässä miettinyt, et jos saisin vielä yhden päivän sun kanssasi, niin mitä mä tekisin? Yrittäisinkö saada sut puhumaan, yrittäisinkö auttaa ja vakuuttaa että sä teet hirveen virheen? Toki yrittäisin. Mut jos mä huomaisin, ettei se auta, ni mä haluaisin kovasti tehdä sun kanssa niitä asioita mitä me suunniteltiin. Mentäis linnanmäelle, sillä kokoonpanolla jota me mietittiin, mentäis ja syötäis vielä kerran nepalilaista ruokaa ja juhlittais vielä kerran aamuun asti. Jos edes vielä kerran?
Mä en halua vieläkään uskoa et näin on käynyt. Mä haluaisin kovasti vielä soittaa sulle ja kysyä, että mitä helvettiä täällä tapahtuu?! Mä käyn läpi meidän viimeisiä viestejä läpi. Mä pidän itseäni niin typeränä, et mä en niistä tajunnut kuinka vakavasti asiat on. Saatana.
Mut ne hyvät muistot! Mä en koskaan unohda sitä, kun sä näit sen pienen romahduksen, sen yhden puhelinsoiton jälkeen kun mä lähdin istumaan siihen keinuun. Sä vaan tulit istumaan mun viereen ja otit mua kädestä kiinni. Sä et sanonu mulle yhtään mitään, enkä mä sulle. Sä vaan pidit mun kädestä kiinni ja me oltiin hiljaa kokonainen tunti. Se meinas ja meinaa edelleen mulle tosi paljon. Tai se uusivuosi siellä teillä, kun vuosi vaihtu ja sä vaan nappasit mut syliin ja annoit ison pusun. En mä sitä unohda. Enkä mä ikinä unohda sun vaaleensinisä villasukkia. Enkä niitä meidän puheluita. Ja kuinka sä kerroit, että sä rakastat samaa automerkkiä ku mä. Se meidän ihana yhteinen tekijä. Ja kyllä, mä olin hirveen ihastunut suhun sillon. Ja sen sä tiedätkin koska mä sen sulle viimekesänä kerroin.
Tää on ihan perkeleen murskaava tunne.
Mä muistelen edelleen viimekesää. Meil oli NIIN kivaa! NIIN KIVAA! Ja tän kaiken ois pitäny tapahtua tänävuonna uudelleen. Mitä tapahtuu.
Rakas terveisiä sinne taivaaseen söpöni. Rakas, rakkain Sami. <3
No, pahoittelen tätä. Kai. Enkä ees pahoittele. Lupaan kuitenkin ensikerralla postata hiippasen mukavammasta asiasta. Kiitos sinulle, joka jaksoit tämän lukea. Ja kiitos Samille, ihan kaikesta. Ja pahoittelut niille, jotka mielensä pahoitti.
-MARIKAE
ps. en jaksa oikolukea tätä juttua, joten pahoittelen kirjoitusvirheistä.
